Diagnosointi

Kielellinen erityisvaikeus on luotettavimmin diagnosoitavissa keskimäärin 4–6 vuoden iässä. Jotta häiriö haittaisi mahdollisimman vähän osallistumista ja toimintaa, tukitoimet pitäisi kuitenkin aloittaa jo silloin kun epäily kehityksen viivästymisestä herää. Puheterapeutin ohjaukseen voi hakeutua jo ennen kuin lapsi täyttää 2v.   

Jos olet huolissasi lapsen puheen ja kielen kehityksestä, käänny ensin oman neuvolan terveydenhoitajan puoleen. Puheterapeutille ei yleensä tarvita lähetettä, vaan vanhemmat voivat itse ottaa yhteyttä puheterapeuttiin ja varata ajan. Neuvolasta saa puheterapeutin yhteystiedot. Tarvittaessa neuvolalääkäri tekee lähetteen erikoissairaanhoidon tutkimuksiin, mutta lähetteen mukana on yleensä oltava kopiot perusterveydenhuollossa jo tehdyistä puheterapeutin ja psykologin tutkimuksista. Jos ei epäillä kehityksen taantumista tai elimellistä neurologista sairautta tai vammaa, lähete erikoissairaanhoitoon tehdään vasta kun lapsi on 3–4 vuotias.

Lievä-asteisten ja osin myös keskivaikea-asteisten erityisvaikeuksien tutkiminen, seuranta ja kuntoutus porrastuvat perusterveydenhuoltoon. 

Diagnoosi annetaan moniammatillisessa työryhmässä, johon yleensä kuuluu lääkäri, puheterapeutti ja psykologi. Tutkimukset suunnitellaan kuitenkin aina yksilöllisesti lähetetietojen, lapsen iän ja aiempien tutkimusten perusteella.

Puheterapeutti arvioi mm. kuullun ymmärtämistä, ilmaisua, kerrontaa, kuullunvaraista järkeilyä, sanaston ja käsitteistön hallintaa, toistomuistia ja puhemotorisia valmiuksia. Kouluikää lähestyvältä lapselta tutkitaan myös lukivalmiudet. 

Psykologi puolestaan arvioi mm. tiedon käsittelykykyä, suoriutumista kielellistä ja näönvaraista päättelyä edellyttävissä tehtävissä sekä silmän ja käden yhteistyötä. 

Toimintaterapeutin tai fysioterapeutin tutkimusta voidaan tarvita jos liikkuminen tai käsien käyttö on kömpelöä, lapsi on lyhytjänteinen tai toiminnan ohjailu puutteellista. 

Lääkäri tekee lapselle perinteisen lääkärintutkimuksen, arvioi omalta osaltaan lapsen puhetta ja kielellistä toimintakykyä ja harkitsee mahdollisten lääketieteellisten lisätutkimusten tarvetta.

Kielellisen erityisvaikeuden syynä on useimmiten lapsen perimä. Erityisvaikeus ei selity neurologisilla, aistitoimintojen, tunne-elämän tai ympäristötekijöiden poikkeavuuksilla. Kielihäiriöisellä lapsella voi kuitenkin olla samanaikaisesti esimerkiksi kuulovamma tai tunne-elämän ongelmia, ja ne voivat osaltaan lisätä kielihäiriöisyydestä aiheutuvia haittoja.

Vanhemmat tai muu lähiympäristö eivät voi aiheuttaa kielellistä erityisvaikeutta. Kielellistä oppimista ja kielellistä toimintakykyä heikosti tukeva lähiympäristö voi kuitenkin voimistaa häiriöstä aiheutuvia haittoja. Lähiympäristön toimintakulttuuri ja lapsen kielellistä oppimista ja toimintakykyä edistävät toimintatavat voivat puolestaan oleellisesti vähentää haittoja.