Kolumni: Harjaansa nostavat vanhemmat ja leijonaemot

22.11.2018
Kolumni: Harjaansa nostavat vanhemmat ja leijonaemot

Oi, ihana raskaus- ja odotusaika. Tiedätkö, mistä puhun? No juuri siitä: raskaus- ja odotusaikaan liittyviin mielikuviin kytketään edelleen ne hörhelöreunaiset, hennonvaaleanpunaiset ja -siniset yhdeksän kuukautta. Jokainen tuleva vanhempi toivoo lapsilleen jo odotusaikana vain parasta.

Mutta entä kun kaikki ei menekään niin kuin maankuulussa tv-sarjassa ikään? Entä kun vanhempi löytää itsensä roolista, jollaisesta hän ei hennonvärisenä hörhelöodotusaikana osannut villeissä kuvitelmissaan edes kuvitella? Entä kun kielivaikeuksisten lasten vanhempien kohdalla totuus valkenee usein vasta vuosien kuluttua, ja lopulta he miettivät, että tätäkö tämä minun vanhemmuus on tuleva lopunikää?

Juttelin taannoin erään äidin kanssa. Hänellä oli kaksi kouluikäistä, kielellisistä erityisvaikeuksista potevaa lasta: toisella lievänä, toisella vaikeana. Mitä sitä nyt tuosta, simppeli paketti ja muutama palanen kakkua, monen mieli saattaisi harhautua pohtimaan. Onhan sitä maailmassa nyt monta haasteellisempaakin asiaa kuin muutaman kielivaikeuksisen lapsen vanhempana vastuun kantaminen.

Mutta kuten kaikki vastaavien lasten vanhemmat tietävät, lopullinen totuus ei ole kuitenkaan vain tässä: puhuako vaiko eikö puhua. Kielellisten vaikeuksien mukana lapsilla on lähes poikkeuksetta tukku muita haasteita: toiminnallisen ohjauksen pulmia, hahmottamisen ja ymmärtämisen vaikeuksia sekä sosiaalisten taitojen ja tunne-elämän pulmia. Yhdessä ja samassa paketissa.

Yhteiskunnallisesti kimurantimpiakin haasteita on, myönsi äiti keskustelumme aikana, ja sanoi, että juuri siksi hän ei omasta roolistaan pidäkään meteliä. Semminkin, kun ulkopuolisten, asiaa tietämättömien on äärimmäisen vaikea ymmärtää, mitä fyysisesti ja ulkoisesti perustavallisten, mutta kielivaikeuksisten lasten vanhemmuuteen liittyy. Mitä sinä siinä nyt rutiset; sinullahan on terveet ja vielä erittäin kiltit ja hyväkäytöksiset lapset.

Niinpä niin, huokaisi äiti ja jatkoi, että kuka ulkopuolinen sitä aavistaisikaan, kuinka samojen lasten kodin seinien taakse piiloon jää hitaasti ja pitkään käytyjä ruokapöytäkeskusteluja päivän kulusta, koska keskustelu näissä perheissä nyt vain on verkkaista ja tahmeaa ilman tukiviittomiakin; kymmeniä ja vuosien varrella satoja puhelinsoittoja sekä käyntejä neuvolaan, puheterapiaan, toimintaterapiaan, lasten neurologian lääkärille, neuropsykogille ja Kelaan; kuntouttavan päiväkotipaikan ja erityisluokan etsimistä; Kelan pitkäaikaisen kuntoutuksen hakemista; äänettömän lapsen äänitorvena toimimista; eritysopetuspäätöksen hakemista; HOJKS-keskusteluita; lapsen kavereiden vanhempien kanssa lasten kyläilyistä sopimisia; loputon määrä kuskauksia hammaslääkäriin, harrastuksiin ja lasten omien kavereiden luo vain, koska edes teininä lapsi ei hahmottamisvaikeuksiensa vuoksi kykene niihin yksin; sekä satamäärin lapsen läksyihin ja kokeisiin lukemiseen käytettyjä tunteja oman arkisen päiväntyön päätteeksi. Muun muassa.

Keskustelumme aikana pohdin, että joskus näiden harjaansa nostavien vanhempien ja lastensa puolesta taistelevien leijonaemojen tulisi kuitenkin saada myös rutista. Tuulettaa ja möyhätä ihan kunnolla koko maailmalle, kuinka kaikki kakut eivät ole kuulkaa aina sitä, miltä ne ulospäin näyttävät, ja vanhemmillakin on oikeus hengähtää.

Ja kuinka kakun kuorruttaminen olemassa olevista aineksista yhteiskuntakelpoiseksi, omassa elämässään ja työssä pärjääväksi kansalaiseksi vaatii harjaansa nostavilta vanhemmilta, olivatpa he kuinka urheita ja sinnikkäitä tahansa, lähes toisen elämän. Että siinä teille, pieni palanen kakkua. Ottaisitko?

Vaikka eipä sillä. Päivääkään en vaihtaisi pois, tarinan äiti jatkoi. Moni kakku on päältä kaunis vaan kun kuorrutusta raapaisee, nämä kakut ovat upeita myös sisältä.

Minna Luoma

  • Minna Luoma on sisällöntuottaja ja toimittaja sekä kahden lapsen äiti, joka hengittää sanoista, kirjoittamisesta ja luonnosta.