Ile Jokisesta tuli verenpainelähettiläs

Tunnettu ja pidetty radioääni Ile Jokinen on loistoesimerkki siitä, mitä nopeus tarkoittaa aivoverenkiertohäiriöissä. Nopea hoitoon pääsy ja erinomainen hoito edesauttoivat toipumista. Sairastumisen taustalta paljastui korkea verenpaine.

Suora lähetys on Jokisen ominta aluetta. Kontakti kuulijoihin on kuin iso kahvipöytä, jossa käsi­tellään asioita.

– Ja jos ihminen tulee vetäneeksi jonkun johtopäätöksen, alkaa ajatel­la, hän saattaa avata radion seuraaval­lakin kerralla.

Erityisesti Jokista kiinnostaa, mi­ten eri tavalla asiat voi kuulla ja aja­tella.

– Jos sanon vihreä, niin eikös joku soita ja sano, että miksi puhut mus­tasta. Ihmisten kanssa kommunikoin­ti on se mun juttu.

Hyvän radiotoimittajan tärkein ominaisuus ei olekaan puhe, vaan kyky kuunnella.

– Ei tätä duunia voi tehdä, jos ei osaa kuunnella. Se taito kehittyy iän ja elämän myötä. Ensin on liian täyn­nä itseään ja ajatuksiaan, mutta pikku hiljaa sitä oppii – jos on oppiakseen.

Enkeleitä olkapäillä

Aivan tavallisena arkiaamuna vap­puviikolla 2014 Ile Jokinen heräsi kotonaan ja kaatoi ensimmäiseksi yöpöydältä kurottamansa vesipullon. Taas tällainen kaikki putoo käsistä -päivä, hän ajatteli. Noustuaan ylös hän törmäsi sängynpäätyyn ja kaatui. Ottaessaan keittiössä kalanmaksaöl­jykapselia hän kaatui taas.

Vaimo oli viemässä tytärtä esikou­luun. Ile soitti hänelle ja sanoi, että pitäis lähteä fillarilla töihin, mutta se ei taida olla hyvä idea, kun en pysy pystyssä. Voitsä soittaa ambulanssin.

– Olen sen verran luulosairas mies, että reagoin heti. Kymmenessä mi­nuutissa olin Meilahdessa maailman parhaiden ammattilaisten hoivissa.

Nopean hoitoon pääsyn ja sijain­nin ansiosta aivoverenvuoto ei ehti­nyt vaikuttaa puheen tuottamiseen eikä muistiin.

Edellisen viikonlopun Jokinen oli viettänyt Turun saaristossa. Jos aivo­verenvuoto oli sattunut siellä, tilanne olisi ollut aivan toinen.

– Kyllä oli enkeleitä olkapäillä, osa niistä pukeutuneena hoitohenkilö­kunnaksi.

Supertoipuja

– Ajattelin heti alkuun, että jäin hen­kiin, nyt ruvetaan elämään toisen­laista elämää. En ruvennut jossittele­maan. Minun aivoverenvuotoni joh­tui todella korkeasta verenpaineesta. Meillä on kotona käyttämätön ve­renpainemittari vaimon raskauden ajalta.

Parantumishalulla on toipumi­sessa ja kuntoutumisessa valtava merkitys. Ilellä halua riitti. Pää toimi, hahmottamisongelmia ei ollut ja pu­he sujui, mutta toisen puolen raajat eivät toimineet, ja niihin jäi tunto­puutoksia kuin muistutukseksi.

Vanha urheilija tiesi, että liike on paras lääke. Niinpä Jokinen kiersi mummojen kanssa käytävällä rol­laattoriringissä, kiilaili ja koetti saada jalkaa toimimaan.

Toinen käsi ei myöskään toiminut ja kiisseleitä kaatui syliin kuin syö­mään opettelevalta lapselta. Jokinen pyysi hoitajilta palloa.

– Jos pyytää palloa, kun on pääs­syt kaksi päivää sitten teholta, niin sellainenhan tehdään. Hoitajat askar­telivat sen maalarinteipistä.

Alkoi sinnikäs treeni.

– Heittelin palloa ja samalla taputin toisella kädellä. Pallo tipahteli jatku­vasti, mutta tein sitä koko ajan. Kun se viimein alkoi sujua, otin jalat mu­kaan. Nostin lantion ylös. Toinen jalka oli alkuun holtiton, mutta en antanut periksi. Lopulta tein samaa silmät kiinni.

Treenin ohella Jokinen kyseli koko ajan. Hän oppi valtavasti niin sairau­destaan kuin Meilahdestakin, joka on maailmanlaajuisestikin verrattuna huippuyksikkö näissä asioissa.

– Ennen tätä pidettiin vanhojen ihmisten tautina, mutta meidän osas­tolla ikähaarukka oli 16–98. Eniten oli 40–50-vuotiaita. Se pisti ajattele­maan.

Kuntoutus jatkui Laakson sairaa­lassa. Vaikka miehen mieli paloi ko­tiin, hoitajat sanoivat, ettei kannata kirjautua ulos. Perhe voi tulla tänne.

– Twitterin kautta päivitin toipu­mistani. Treenasin, miten pystyn sa­nomaan asiat 140 merkin viesteinä. Tein myös puhelinraportteja ja sel­laista.

Jotain aina tapahtuu

Kaikkiaan Jokisen toipuminen oli ällistyttävän nopeaa. Kun ylilääkä­ri näytti Jokiselle tämän aivokuvat, niissä ei ollut minkäänlaista epämuo­dostumaa ja suonet olivat hyvässä kunnossa.

– Mutta keskellä päätä on sellai­nen kohta, suonenmutka, josta alkaa tihkua, jos verenpaine on sellainen kuin minulla.

Jokinen suunnitteli lähtevänsä töihin elokuussa, mutta lääkäri ke­hotti huilaamaan vielä.

– Se oli hyvä neuvo. Olin jo kon­diksessa, mutta kun tulin kauppareis­sulta kahden kassin kanssa, piti välillä levätä. Ja kauppa ei ole kaukana. Os­tin mummokärryn ja nukuin suosiol­la päiväunia. Lomakuukausi teki ihan hyvää.

Työnantaja ja kollegat suhtautui­vat erinomaisesti, ja työpaikkalääkäri komppasi heti.

– Jotain aina tapahtuu, sille ei voi mitään. Ihmisen suurin haaste on oppia elämään oman päänsä kanssa. Koko ikä menee opetellessa, ja kun luulee oppineensa, tulee taas jotain.

Koko kansan tauti

– Aivoverenkiertohäiriöt ovat meillä kansantauti, ja siksi jokaisen kan­nattaa mitata verenpaineensa. Ettei tarvitse mennä ambulanssilla Mei­lahteen sitä mittauttamaan.

Jokinen on muuttanut elintapo­jaan ja etsinyt itselleen sopivat tavat. Ytimessä on itsensä hyvä hoitami­nen.

– Ihmisen pitää aina perustella asi­at itselleen. Kun pikkuhiljaa katselee ja miettii, mitä voisi tehdä toisin ja mi­kä kaikki vointiin vaikuttaa, voi yhtäk­kiä huomata vaikkapa laihtuneensa. Luontainen selviämisvietti on kyllä jossain tuolla selkärangassa.

Itseään kannattaa kuunnella. Ei joka päivä tarvitse mennä punttisa­lille, jos se ei ole oma juttu.

– Mulle hissejä ei ole olemassa­kaan, ja kävelen joka paikkaan. Tsii­gaan mitä syön ja seuraan arvojani. Paino on pudonnut 25 kiloa.

Joihinkin asioihin voi vaikuttaa, joihinkin ei.

– Yritän löytää sen, mikä tarkoitus tällä voisi olla, ja arvelen löytäneeni­kin, Jokinen pohtii.

Verenpainelähettiläs

Ile Jokinen on havahtunut siihen, miten valtava kansantaloudellinen kustannus aivoverenkiertohäiriöistä syntyy. Hänestä on kummallista, että Suomessa sydäntä on jo opittu ajat­telemaan, mutta päästä ei huolehdita vieläkään.

– Meille suomalaisille – etenkin miehille – on luonteenomaista, että jos lääkäri, hoitohenkilökunta tai va­listus sanoo, että pudotas vähän pai­noa ja seuraa verenpainettasi, niin sil­lä ei ole mitään vaikutusta. Mutta jos sen sanoo tämmöinen tuttu kaveri, joka on itse saanut aivoverenvuodon, tilanne voi olla toinen. Puhun koke­muksen kautta.


Teksti: Virve Airola, kuvat: Jari Härkönen

Ilmestynyt Aivoterveys-lehdessä 4/2015.

Aiheeseen liittyvät