Entistä lujemmin yhdessä

Aivoverenvuoto muutti vantaalaisten Tiina ja Ari Anttosen parisuhteen roolit täysin. Samalla se toi kuitenkin myös syvän yhteenkuuluvaisuuden tunteen.

Siperiankissa Aino hyppää emäntänsä Tiina Anttosen syliin ja kiehnää tämän kylkeä vasten. Sen jälkeen se tassuttelee isäntänsä Ari Anttosen luo ja maukaisee kuuluvasti. Ari on kissoille allerginen, ja siksi Aino aiheuttaa hänelle välillä nuhaa ja hengenahdistusta. Se on hänestä kuitenkin pieni uhraus sen eteen, että perhe sai terapiakissan, joka tuo iloa ja auttaa Tiinaa toipumaan.

Tiina ja Ari kokivat puolitoista vuotta sitten jotain sellaista, mitä he eivät olleet ikinä osanneet kuvitella sattuvan omalle kohdalleen. Tiinan marraskuinen aamulenkki katkesi äkillisesti alkaneeseen sairauskohtaukseen. Sairaalassa kävi ilmi, että iso valtimosuoni oli vuotanut aivojen lukinkalvon alle. Tiina leikattiin, ja vuotokohta tukittiin.

– Kun heräsin, olin valtavan hämmentynyt, mutta samalla kiitollinen, että olin elossa. Pelkoa en tuntenut ollenkaan, Tiina kertoo.

Ari sen sijaan muistaa tunteneensa jopa kauhua. Hän koki olonsa äärimmäisen avuttomaksi. Tilanne oli uusi, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mitä aivoverenvuoto käytännössä tarkoitti.

– Olimme lasten kanssa todella järkyttyneitä ja pelkäsimme, että menetämme Tiinan.

Uusi ikävä yllätys

Reilun kahden viikon teho-osastohoidon jälkeen lääkärit antoivat Tiinalle luvan lähteä kotiin. Tieto tuli Arille yllätyksenä, sillä kukaan ei ollut opastanut häntä kotihoitoon.

– Yritin epätoivoisesti etsiä lääkäriä antamaan hoito-ohjeita, mutten onnistunut. Sen sijaan sain vain monisteen. Se tuntui uskomattomalta, sillä vastuu ja tiedonpuute tuntuivat musertavilta.

Kotona Tiina näytti aluksi toipuvan nopeasti, ja hetken perhe ehti luulla, että pahin oli jo ohi. Tammikuun alussa edessä oli kuitenkin uusi painajainen: illalla kesken puhelun Tiina alkoi jälleen tuntea valtavaa pääkipua. Stentti, jolla vuotanut aneurysma oli ensimmäisellä kerralla tukittu, oli pettänyt.

– Tiina vietiin pikavauhtia sairaalaan uuteen leikkaukseen. Kaiken kokeminen uudelleen oli täysin epätodellista ja tuntui todella kohtuuttomalta, Ari kertoo.

Tiinan leikkaus sujui hyvin, ja vuotokohta saatiin taas tukittua. Toipuminen sen sijaan oli huomattavasti hitaampaa kuin ensimmäisellä kerralla. Tiinan oikea silmä oli halvaantunut ja oikea korva kuuroutunut. Liikkumaan hän ei päässyt aluksi ollenkaan.

Takaisin kotiin

Reilu kolme kuukautta myöhemmin maaliskuussa Tiina pääsi takaisin kotiin. Ari kävi hakemassa hänet ja talutti sisälle. Aluksi Tiina nukkui melkein vuorokauden ympäri.

– Aivoväsymys on niin valtavaa uupumusta, että sitä on vaikea edes kuvailla. Silloin on mahdotonta tehdä mitään, Tiina kertoo.

Muulle perheelle tilanne oli hämmentävä. Tiina oli aina ollut perheen touhukas työnjohtaja, joka oli hoitanut ruoanlaiton, pyykinpesun ja siivouksen. Kodinhoitoon liittyvät asiat hän oli halunnut tehdä itse, koska oli tarkka siitä, että ne tulivat kunnolla tehdyiksi. Yhtäkkiä arjen pyörittäminen ja Tiinan hoitaminen olivat Arin vastuulla.

– Kolme kotona asuvaa nuorta aikuista lastamme auttoivat tarpeen mukaan, mutta minä tietysti kannoin päävastuun perheen arjesta. Jätin työni mainosgraafikkona, sillä minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa tai voimia keskittyä siihen, Ari kertoo.

Tilanne pelotti ja stressasi Aria. Hän mietti, selviäisikö Tiina sairaudesta ja kuntoutuisiko hän takaisin normaaliksi itsekseen. Lisäksi kodin rutiinien pyörittäminen tuntui haastavalta.

– En ollut koskaan tottunut laittamaan ruokaa, ja yhtäkkiä minun piti loihtia syömistä viidelle hengelle joka päivä. Olin aivan pihalla, mistä minun pitäisi aloittaa. Onneksi lapset tukivat minua koko ajan.

Ari ja Tiina Anttonen ovat olleet jo 30 vuotta yhdessä. Tiina pitää Arin rauhallisuudesta ja Ari Tiinan tavasta ajatella aina koko yhteisön parasta.

Keskinäiset roolit uusiksi

Arjen pyörityksen lisäksi Tiinan sairastuminen loi myös parisuhteen keskinäiset roolit uusiksi. Jo 30 vuotta kestäneen parisuhteen aikana Tiina ja Ari olivat aina olleet itsestään huolehtivia, itsenäisiä aikuisia, joiden erilaiset luonteet olivat täydentäneet toisiaan. Aivoverenvuodon myötä Tiina oli yhtäkkiä täysin riippuvainen Arista. Se oli kummallekin outo, mutta samalla myös opettavainen tilanne.

Ari arasteli ottaa ohjia käsiinsä, sillä Tiina oli aina ollut tarkka siitä, miten asiat hoidetaan. Ari mietti, osaisiko hän hoitaa Tiinaa tarpeeksi hyvin. Pelko oli kuitenkin turha, sillä jo ensimmäisten kuukausien aikana riittämättömyyden tunne hävisi kokonaan.

– Tiina antoi jatkuvasti paljon kiitosta, miten hyvin häntä hoidin. Hän sanoi jopa, että annoin hoitoon kuuluvat napapiikit paljon kivuttomammin kuin hoitajat sairaalassa. Se tuntui tietysti hyvältä, Ari kertoo.

Tiina taas näki Arissa puolen, joka oli viimeksi tullut esiin silloin, kun lapset olivat pieniä. Toipumisen kanssa kamppaillessaan Ari piti hänestä hyvin hellästi huolta ja tarjosi turvallisen olkapään.

– Näin, ettei hän jättänyt minua vaikean paikan tullen yksin, vaan voin luottaa hänen tukeensa. Se hitsasi meidät vaikeimpien kuukausien aikana tiiviisti yhteen.

Tulevaisuus kokonaan auki

Vähitellen Tiinan kunto on parantunut, ja hän pystyy osallistumaan kodin hoitoon. Sairastuminen on kuitenkin jättänyt pysyviä jälkiä.

– Oikea silmäni parani, mutta oikea korvani jäi kuuroksi. Lisäksi makuaistia minulla ei tällä hetkellä ole ollenkaan, ja lähimuistin kanssa on ongelmia. Muuten kaikki on tapahtuneeseen nähden hyvin.

Tiina ja Ari ovat jälleen uuden tilanteen edessä. Ari olisi jo valmis palaamaan takaisin töihin, mutta viisikymppisenä uutta työpaikkaa on vaikea löytää. Tosiasia myös on, että rahasta tekee tiukkaa, kun tuloja ei juurikaan ole.

– Toimeentulo tietenkin stressaa. Rahasta emme kuitenkaan riitele, vaan luotamme siihen, että asiat järjestyvät.

Tiina on vielä ainakin puoli vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä. Entiseen työhönsä pitopalveluyrittäjäksi hän ei voi enää palata sen jälkeenkään, sillä työssä tarvittaisiin hyvää muistia ja makuaistia.

Tällä hetkellä pari viettää suurimman osan ajasta kahdestaan kotona, kun perheen kolme vielä kotona asuvaa lasta ovat opiskelemassa tai töissä.

– Muistutamme eläkeläispariskuntaa, joka on koko ajan yhdessä. Harrastamme kodin kunnostusta ja sisustusta. Huolehdimme edelleen yhdessä lasten aikataulutuksista, varsinkin muusikkona uraa luovalle Jesperille, Ari kertoo.

Kumpikin on alkanut kaivata myös omaa aikaa. Tiina käy joka viikko vapaaehtoistyössä ruoka-avussa läheisellä kirkolla. Ne ovat Arille hengähdyshetkiä, jolloin hän voi tehdä omia juttujaan esimerkiksi musiikkiharrastuksen kanssa.

– Olemme olleet 1,5 vuotta niin tiiviisti yhdessä, että pienet erossa olemiset tekevät hyvää suhteelle. On myös hienoa nähdä, että Tiina pääsee taas tekemään itselleen tärkeitä asioita, kuten auttamaan muita.

Rakkautta ja ärähdyksiä

Aino-kissa tassuttelee Arin luota taas Tiinan syliin, minkä jälkeen se loikkaa sohvan selkänojalle ja katselee ulos. Se muutti taloon vuosi sitten juhannuksena, kun Tiina oli saanut selville, että siperiankissa on kissaroduista vähiten allergisoiva ja saattaisi sopia perheeseen Arin allergiasta huolimatta.

– Aino otettiin minulle terapiakissaksi, mutta pian se vei meidän kaikkien sydämet. Se on yhdistänyt perhettä entisestään, ja sopivalla lääkityksellä Ari tulee sen kanssa hyvin toimeen, Tiina kertoo.

Ari ja Tiina ovat yhtä mieltä siitä, että lähes kaikki sairastumiseen liittyvät kokemukset ovat vahvistaneet parisuhdetta ja perhettä.

– Meillä on pitkän parisuhteen ja vakavan sairauden tuoma kokemus siitä, että haasteet eivät erota meitä vaan tuovat yhteen. Luottamus on syventynyt entisestään, Tiina sanoo.

Tiinan sairastumisen jälkeen tunteita näytetään ja rakkauden ilmauksia käytetään entistä enemmän. Minä rakastan sinua -lausetta ei enää säästetä erityistilaisuuksia varten.

– Minusta on ihanaa, että saan herätä Arin vierestä aamulla. Sanon sen usein ääneen. Päivä lähtee sillä tavalla paremmin liikkeelle.

Pitkän tauon jälkeen kumpikin uskaltaa myös ärähtää ja näyttää tarvittaessa suuttumuksensa.

– Minusta se on terve merkki, että elämä on palaamassa entiselleen. Emme ole enää ylivarovaisia toisiamme kohtaan, kuten sairastumisen alussa, Tiina sanoo.

– Ja meillä sanotaan myös anteeksi entistä helpommin. Osoitamme arjen teoissa, että toinen on tärkeä, Ari jatkaa.

Teksti Hanna Vilo, kuvat Jari Härkönen

Ilmestynyt Aivoterveys-lehdessä 2/2019.

Aiheeseen liittyvät