Nyt keskityn yhteen asiaan kerrallaan

Hyvä kunto, hyvä mieli, hyvä loma. Kaikki oli mitä mainioimmin, kun Taru Narvanmaa oli kesälomansa viimeisenä päivänä kuntosalilla. Takana oli hieno päivä auringossa ja elämän ensimmäinen kokonainen neljän viikon loma. Töissä odottivat uudet haasteet ja elämä hymyili.

Vatsaliikkeet sujuivat ja päässä pyörivät mukavat suunnitel­mat, kun korvan takaa kuului ritsahdus – kuin kangasta olisi repäis­ty – ja päätä alkoi särkeä.

– Ajattelin, että olin ollut liian kau­an auringossa. Menin venyttelemään ja mietin, että kyllä minä tämän tree­nin teen, kun kerran tänne olen tullut.

Näin kertoo Taru Narvanmaa, Aktian varatoimitusjohtaja, hyväkun­toinen ja hoikka nainen parhaassa iässään.

Päänsärky ei kuitenkaan lakannut. Olo alkoi olla huono, joten treenin jat­kaminen sai sittenkin jäädä.

– Menin suihkuun, hyppäsin au­toon ja ajoin kotiin. Sitten otin Bu­ranan ja menin pitkäkseni. Kaikki asioita, joita missään tapauksessa ei saisi tehdä, mutta en kerta kaikkiaan ymmärtänyt, että minulle olisi tapah­tunut mitään vakavaa.

Onneksi aviomies oli kotona.

– Hän sanoi, että oletpas kamalan näköinen. Tuo ei tuntunut kivalta, sa­noin. Minulla särkee päätä ja menen hetkeksi pitkäkseni.

Puoliso tunsi kumppaninsa ja hä­lytyskellot soivat. Tarulla ei ole pään­särkyjä eikä hän ota koskaan nokosia. Mies soitti tutulle lääkärille, joka neu­voi herättämään, puristamaan käsiä, kuuntelemaan puhetta ja tutkaile­maan toispuolisuutta.

– Mieheni sanoi, että hän ei kyllä saisi minua lääkäriin. Ei lääkäriin, vaan ensiapuun, sanoi tuttavamme. Sitten hypättiin autoon ja mentiin Tyksiin.

Sairaalassa otettiin kiltisti nume­rolappu ja mentiin odottelemaan.

– Voin huonosti ja kävin oksenta­massa. Mieheni kävi sanomassa, että nyt minut on saatava tutkimuksiin. Otettiin kallokuva ja todettiin, että nyt on vakava paikka, täältä ei lähde­täkään kotiin. Minulla oli aneurysma, joka oli puhjennut keskimmäisessä aivovaltimossa.

Tuuria mukana

Aneurysman puhkeaminen oli toki hirveää, mutta mukana oli myös tuu­ria. Vielä edellisenä päivänä pariskun­ta oli ollut Latviassa, aivan Venäjän rajalla.

Aamulla Taru leikattiin. Operaa­tion toteutti neurokirurgi Leena Kivipelto. Herättyään Taru tunnus­teli, mitä päässä mahtaa olla. Avoleikkauksen jäljiltä pää oli täynnä nastoja, mutta ajatus kulki normaalisti ja hän pystyi liikkumaan.

– Kokeilin ensimmäiseksi, onko minulla tuntoa. Puhuin normaalisti eikä heti alkuun ollut mitään oireita. Muistikin toimi normaalisti.

Paikallaan pysyminen oli tanssin ja liikunnan harrastajalle vaikeaa. Liikkumiskielto oli leikkauksen jäl­keen ehdoton eikä edes vessaan saa­nut mennä itse.

Seurannasta huolimatta suoneen tuli muutamaa päivää myöhemmin tukos, jonka myötä kehon vasen puo­li heikkeni.

– Käsien ja jalkojen liikkeitä tes­tattiin jatkuvasti, ja vasen puoli ru­pesi huononemaan. Taas kuvattiin, mutta uutta leikkausta ei tarvittu, vaan suoni liuotettiin auki. Tuli kun­toutettavaa.

Sinnikäs kuntoutuja

Fysioterapeuttinen kuntoutus aloi­tettiin jo heti neurokirurgisella osas­tolla Tyksissä.

– Kuntoutuksen alkaminen tuntui hyvältä, kun vihdoin sai itse tehdä jotain asian hyväksi. Minulle tuotiin kuntopyörä, jota voin polkea se­linmakuulla. Lisäksi tehtiin erilaisia hienomotorisia juttuja.

Toimivuus parani pikkuhiljaa. Taru pääsi ensin pyörätuoliin, sitten alkoi pärjätä rollaattorin kanssa ja ennen pitkää pelkän kepin kanssa.

– Nyt olen päässyt jo eroon jal­katuestakin. Nämä ovat olleet hyviä etappeja. Voimistelijatausta auttaa. Hahmotan kehoni hyvin ja tie­dän, teenkö liikkeet oikein. Se on tär­keämpää kuin toistojen määrä.

Kuntoutus jatkui Turun kaupun­ginsairaalassa ja sen jälkeen vielä kolmen viikon moniammatillisena kuntoutuksena ”Alvarin residenssis­sä” Paimiossa.

Siellä moniammatilliseen kun­toutukseen kuului toiminta- ja fy­sioterapiaa. Tiimiin kuului myös puheterapeutti, neurologi, neuropsy­kologi ja sairaanhoitaja.

Tarun tavoite oli päästä mahdol­lisimman nopeasti takaisin työelä­mään, joten tiimi halusi varmistua jak­samisesta ja toiminnan sujumisesta.

– Tilannettani käytiin läpi ja tehtiin erilaisia testejä. He halusivat tutkia hahmotusta ja kaikkea sellaista, vaikka omasta mielestäni minussa ei ollut muuta vikaa kuin liikkuminen.

On kuitenkin ihan eri asia maa­ta sairaalassa ja olla sitä mieltä, että kyllä minä pärjään, kuin tehdä kym­mentuntista päivää, tavata jatkuvasti paljon ihmisiä ja vastata isosta orga­nisaatiosta. Kaikkea tätä testailtiin monin tavoin.

Takaisin töihin

Taru myöntää, että ei ole kivaa, ettei – ainakaan toistaiseksi – pääse juok­semaan, mutta tärkeintä on, että ai­vokapasiteetti toimii kuten ennenkin.

– Pidän työstäni. Yksi osa kuntou­tumista on ollut tavoite päästä takai­sin töihin.

Ihan mistä tahansa hommasta ei Tarun kohdalla ole kysymys. Hänet oli nimitetty Aktia Pankin toimitusjohta­jan varamieheksi 1.9.2014 alkaen.

– Kun makasinkin siinä kohtaa te­ho-osastolla, nimitystä lykättiin. Töi­hin tulin marraskuun alussa oltuani kolme kuukautta poissa.

Innostuksesta huolimatta töiden aloittaminen vaati suuria ponniste­luja. Voimia piti osata jättää myös kuntoutukseen. Toinen jalka tekee liikkumisesta hidasta, vaikka Taru ei keppiä enää tarvitsekaan. Autoa ei aluksi saanut ajaa, joten kaikki kulke­minen oli muiden armoilla.

– Jouduin odottelemaan. Se oli kova paikka. Tämä on aika rankka ta­pa opetella kärsivällisyyttä.

Psykologikin oli kirjoittanut lausuntoonsa, että toimintaote on nopea, välillä jopa hätäinen. Kär­simättömyyden ja nopeuden Taru Narvanmaa myöntää. Optimistisena luonteena hän on myös aikaoptimisti.

– Sitä kuvittelee pystyvänsä te­kemään miljoonaa asiaa yhtä ai­kaa. Nyt on pakko keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Asiat myös kestävät kauemmin.

Taru on opetellut – ja ohjeistanut myös työtovereita ja läheisiä – ottamaan aikatauluissa ja kalenterivarauksissa huomioon, että hänellä menee paikasta toiseen siirtymiseen nyt enemmän aikaa. Siirtymiseen on myös keskityttävä eri tavalla kuin ennen, ja puheluiden hoitaminen kävellessä on mennyttä aikaa.

Sairasloman aikana oli välillä mie­lessä vilahtanut sellainenkin ajatus, että tarvitaanko häntä enää, kun asiat ovat töissä sujuneet, vaikka hän on ollut poissa. Töihin paluussa parhaal­ta tuntuikin se, että häntä oli kaivattu.

– Nyt saadaan tätäkin asiaa eteen­päin, sanoi moni kollega, ja se tuntui hirveän hyvältä.

Työterveyslääkärin suosituksesta varatoimitusjohtaja suostui siirty­mään tiiminsä keskeltä avokonttoris­ta omaan huoneeseen pystyäkseen keskittymään paremmin. Myös pie­net palaverit ja luottamukselliset kes­kustelut on helppo järjestää omassa huoneessa tarvitsematta kävellä jon­nekin.

– Ovi on kuitenkin aina auki.

Apua oppii pyytämään

Taru on kiitollinen kannustavalle ja ymmärtäväiselle esimiehelleen ja kollegoilleen sekä alaisilleen, jotka kasvoivat vastuunkantajina ja ovat olleet toipumisessa tukena. Myös työterveyslääkäri Anne Ylikortes on ollut suurena tukena.

Uudenlainen elämäntahti on edel­lyttänyt tiettyä nöyrtymistä. Vastuuta ottavan ja rivakan minä itse -ihmisen on ollut opeteltava pyytämään apua ja ottamaan apua vastaan.

– Ihmisillä on onneksi halua ja tar­vetta auttaa. Olen aina sanonut, että meillä on hienoja nuoria ihmisiä, ja usein juuri nuoret kysyvätkin, voin­ko auttaa. Nyt osaan jo itsekin sanoa ihan vapaaehtoisesti vieraallekin ih­miselle, että saisinko vähän käsivartta avuksi.

Lasten suusta Taru Narvanmaa on kuullut riemastuttavia realistisia kommentteja.

– Kun kävelin vielä huonommin kuin nyt ja minulla oli kesämekko päällä, muuan pikkutyttö sanoi äi­dilleen: Tolla tytöllä on nätti mekko, mutta se kävelee kauhean rumasti. Äiti oli äärimmäisen nolo ja sanoi, että hänellä on varmaan jalka kipeä. Minä olin onnessani tytöksi kutsumi­sesta.

Liikkuminen sujuu päivä päivältä paremmin, mutta kyllä Taru sen eteen tekee töitäkin.

– Minulla on ihanat fysioterapeutit, Turussa Lotte Louhi ja Helsingissä Lili Forsbom. Molemmat ovat sitä mieltä, että kuntoutumiselle ei ole mitään rajoja. Toisaalta takuita ei myöskään voi antaa. Turussa oleva terapeuttini on kehittänyt minul­le balettiharjoitteita, joita entisenä tanssijana teen tosi mielelläni.

Tanssiharrastus on aktivoinut ja harjoittanut aivoissa sellaisia aluei­ta, joista nyt on hyötyä. Hukkaan ei mene myöskään kokemus kurinalai­sesta treenaamisesta sekä aivojen ja kehon hyvästä yhteistyöstä.

Turku – Helsinki – Turku

Aktian varatoimitusjohtaja asuu Tu­russa ja on töissä Helsingissä. Käy­tännössä hän lähtee Turusta varhain maanantaiaamuna ja asuu viikot Hel­singin keskustassa. Torstaisin auton keula suuntaa kohti Turkua ja perjan­tai on etätyöpäivä.

– Aamut ovat nykyisin entis­tä rauhallisempia. Venyttelyyn ja aamutoimiin pitää varata enemmän aikaa.

Kulkeminen on myös hitaampaa ja vaatii keskittymistä. Ei ole hyvästä tehdä montaa asiaa yhtä aikaa.

– Vähän kuin kulkisi dieselmoot­torilla entisen rivakan bensakoneen sijaan. Kun ennen kävelin lujaa ja puhuin ehkä samalla puhelimessa, nyt keskityn kävelemiseen, pystyssä pysymiseen. Se antaa aikaa havain­noinnille. Olen pakostakin tiiviimmin läsnä ja havainnoin tarkemmin, mitä ympärillä tapahtuu.

Missä ahkera kuntoutuja Taru Narvanmaa sitten näkee olevansa vuoden kuluttua?

– Toivottavasti käyn Pilates- ja joo­gatunneilla ja lyön paljon paremmin palloa. Viime kesänä jo kiersin muu­taman golfkierroksen, mutta autolla.


  • Teksti: Virve Airola
  • Kuvat: Jari Härkönen

Ilmestynyt Aivoterveys-lehdessä 1/2016.

Aiheeseen liittyvät