Eskarin tuki on Alexin lottovoitto

Sanojen, kielen ja arjen asioiden opettelua. Ihana opettaja. Piirtämistä, leikkejä ja hyviä ystäviä. Taksikuljetus kotoa eskariin ja takaisin. Normipäivä 6-vuotiaan Alexin elämässä.

Alex Kankaro opettelee uusia asioita seitsemän lapsen esi­opetusryhmässä Katariinan keskitetyn palvelun koulussa Turussa. Se, että niin käy, ei ollut itsestäänsel­vyys.

Jotta äidin ja kahden pojan perhe on päässyt tähän pisteeseen, äidin on pitänyt tehdä itsenäistä työtä, yhteis­työtä sekä olla kaikin tavoin aktiivinen kuopuksensa diagnoosin jälkeen.

– Alex on hyvä esimerkki siitä, mitä merkitsee käytännössä lapsen vaikea kielellinen erityisvaikeus se­kä puheen tuottamisessa että ymmärtämisessä, Minna Kalliola kertoo sosiaalisesta ja iloisesta pojastaan, jonka kielimurheet eivät näy ulos­päin.

Kelan myöntämä puheterapia oli avainasemassa Alex-pojan puheen kehityksessä. Toteutuakseen se vaati valituksineen kaikkineen paljon työ­tä ja sinnikkyyttä pojan äidiltä. Hän ei tyytynyt kielteiseen päätökseen, kos­ka kaikki asiantuntijatahot puolsivat Alexille puheterapiaa. Äidin laatima valitus hyväksyttiin, ja poika pääsi Ke­lan tukemaan puheterapiaan, joka on nyt loppumetreillään.

Alexin isoveljellä oli puheviiväs­tymä nelivuotiaaksi, ja Alexin ainoa sana 3-vuotiaana oli ”äiti”. Neuvola­lääkäri suositteli pikkuveljelle tutki­muksia, ja diagnoosiksi tuli dysfasia, joka oli äidille täysin vieras.

– Olennaista oli, että saimme pu­heterapeutin heti alkuvaiheessa, äiti painottaa.

Yksi parhaista onnenkantamoi­sista oli, kun Alex pääsi tavallisen päiväkodin ja 14 lapsen integroidun päiväkotiryhmän kautta Katariinaan esiopetukseen.

– Täällä lapsi todella huomioidaan yksilöllisesti, Kalliola toteaa.

Jännitystä ja innostusta

Talvisen iltapäivän hämärtyessä eska­rin naulakoilla kirmailee nauravainen pikkumies. Jo edellisenä päivänä äiti ja opettaja ovat kuvien avulla selvit­täneet Alexille, ettei seuraava päivä ole normipäivä.

Keskinäinen viestintä ja sen on­nistuminen ovat erittäin merkittä­vässä roolissa sekä Alexin perheen sisällä että koulussa. Minna Kalliola kiitteleekin vuolaasti eskaria ja sen opettajaa Elina Packalénia hyvästä yhteistyötä ja avuliaisuudesta.

Äiti ei tietäsi ilman Alexin ja opet­tajan reissupäiväkirjapiirroksia, mi­tä pojan päivässä on tapahtunut. Kalliola nauraa olevansa piirtäjänä onneton; siksi hän käyttää viestinnässä valmiita boardmakerkuvia ja valokuvia, joita hän fotoshoppai­lee tietokoneellaan, tulostaa, leikkaa, liimaa ja välillä laminoi. Alexin päivä­kirjavihko on peräisin Aisti-yhdistyk­sestä, ja se on perheen yksilöllinen ratkaisu, eikä kuulu olennaisesti esi­kouluun.

Esikoulun alku jännitti viime ke­sänä niin poikaa kuin äitiäkin. Pääl­limmäisenä oli yhteinen huoli siitä, löytääkö Alex paikkansa uudessa ryhmässä. Poikaa mietitytti eniten, saako hän ystäviä ja millainen on uusi opettaja.

Äitiä jännitti eniten sosiaalinen puoli. Päiväkodissa kaikki oli mennyt todella hyvin. Uuden edessä pelot olivat luonnollisia, mutta myöhem­män kokemuksen osoittamina turhia.

– Kaikki on mennyt hyvin. Opet­taja auttoi sopeutumisessa hienos­ti. Alex on saanut kaksi hyvää uutta ystävää, joiden nimet hän aina mai­nitsee kotonakin. Vain melu ja yksit­täiset kovat äänet harmittavat häntä joskus.

Yksilöllistä ja yhteistä

Opettajan ja esikoulun yhteyden­pito kotiin päin on kielihäiriöisessä perheessä kullan arvoista. Henkilö­kohtaisten yhteydenottojen lisäksi lukuvuoden aikana eteen tulevat vanhempainillat, -vartit sekä hojks-ta­paamiset eli henkilökohtaiseen ope­tussuunnitelmaan liittyvät palaverit.

Minna Kalliola kertoo olleensa ak­tiivinen kouluun päin alkuvaiheessa, jolloin Alexin eteen tuli uusia asioita. Suhtautuminen aktiiviseen äitiin oli myönteistä, ja ajan mittaan tarve yh­teydenpitoon väheni. Tässäkin auttoi opettajan ja muun henkilökunnan myönteinen asenne päiväkirjavihkon täyttämistä kohtaan.

Alexin äiti kehuu myös Wilmaa, joka on hänestä erinomainen yhtey­denpidon väline ja informaation läh­de varsinkin, kun lapsi ei itse pysty kertomaan tulevista tapahtumista.

– Näiden ansiosta tiedän, mitä Alexilla on ollut ohjelmassa tai mitä on odotettavissa.

Integroidussa päiväkotiryhmässä ennen eskaria Alex ja Minna oppivat käyttämään kuvastrukturoitua päi­väjärjestystä ja viittomia, jotka ovat käytössä välillä vieläkin.

Niiden myötä Alex alkoi ymmär­tää päiväkodin arkea, elämän arkea ja sanojakin alkoi tulla.

– Kun hän alkoi puhua enemmän, kävi ilmi, ettei hän ymmärtänyt esi­merkiksi kysymyssanoja lainkaan. Miksi, kuka, missä? Ei mitään käsitystä, äiti muis­telee.

Sama tilanne jatkuu edelleenkin, mutta nyt äiti osaa asettaa auttavia jatkokysymyksiä ja saa lopulta vastauksen. Alexin pääasiallinen ongelma on, ettei hän ymmärrä ihan kaikkea ja häneltä puuttuu kyky ymmärtää syy–seuraus-suhdetta. Siksi äiti selittää joka päivä samat asiat uudelleen Alexin turvallisuu­den ja hyvinvoinnin vuoksi.

– Selitän esimerkiksi joka päivä, ettei Neppi-kissaa voi häiritä, kun se nukkuu. Tai ettei jalkakäy­tävältä voi mennä noin vain ajokaistalle.

Kun Minna Kalliola sai opetettua vanhemmalle lapselleen puuttuvat kirjaimet ja onnistui löytä­mään kuopukselleen hänen yksilöllisiä tarpeitaan tukevan koulupolun, myös hän voi hengähtää ja kokea olonsa turvalliseksi. Aivan samoin kuin Alex kokee eskarissaan.

Lue aiheesta lisää Kielipolun printtilehdestä 1/2016:

Erityisluokanopettaja Elina Packalénin haastattelu: Eskarilaista ei tarvitse prepata".

Lastenpsykiatri Jukka Mäkelän haastattelu: Lapselle on tärkeää kuulua ryhmään - Pedagoginen sensitiivisyys ottaa lapsen mukaan.

• Teksti: Raija Kerttula-Rantanen, freejournalisti.
• Kuvat: Vesa-Matti Väärä