Ihmeellinen pelleilijä kolmannessa polvessa – vaiko sittenkin jono eri lailla ajattelevia?

14.3.2022
Ihmeellinen pelleilijä kolmannessa polvessa – vaiko sittenkin jono eri lailla ajattelevia?

Herkän pienen tytön vaikeudet aistiyliherkkyyksien ja ulkopuolisuuden tunteen kanssa kääntyivät teini-ikäisenä pelleilyksi itsensä suojelemiseksi. Isän luottamus ja tuki kantoivat aikuisuuteen ja huomaamaan, että suvussa olikin yli sukupolvien yltävää erityisyyttä.

1970-luvun puolivälissä syntyi tavalliseen vaasalaisperheeseen toinen tytär, kolmevuotiaan pellavapään pikkusisko. Janinaksi nimetty lapsi varttui rakastaen eläimiä, taidetta ja luontoa. Hän tuntui jo pienenä ymmärtävän eläimiä paremmin kuin ihmisiä, joita näytti monesti ihmettelevän ja jännittävän.

Janina oli herkkä lapsi, johon musiikki sekä ympäristön tunnevaihtelut vaikuttivat syvästi. Tunteensa kulkivat ylä- ja alamäkiä, mutta hän sulki ne mielellään piiloon jo pienenä. Hän halusi olla huomaamaton, mahdollisimman vähän häiriöksi ja haaveilla rauhassa. Usein Janina piirsi tuntikausia yhteen menoon – jos kukaan ei häirinnyt. Sillä piirtämistä hän rakasti. Se myös palautti hänelle aistien järkkyneen tasapainon ja sisäisen rauhan.

Karvahattuisen ja talvitakkiin pukeutuneen naisen sylissä on pikkutyttö. Takana talvinen maalaismaisema.
Janina ja äidin turvallinen syli.

Aistit ääriviritettyinä

Koulussa Janinan oli yleensä vaikeaa olla. Oppiminen oli helppoa ja nopeaa, etenkin valokuvamuistin ansiosta, mutta kaikki mahdollinen kouluympäristössä häiritsi häntä. Janina tunsi, miten kellon tikitys huusi hänen korviinsa, tuolit hioivat hänen pakaroitaan, ohi ajavien autojen värit välkkyivät silmäkulmissa ja moottorit karjuivat korvissa, niiskauttavan kaverin ällö räkä törähti limaröörissä ylöspäin. Janina tunsi, miten koulussa hänellä oli kaikki aistit täysilleen viritettyinä, eikä hän osannut säätää ylimääräisiä aistejaan pienemmälle.

Välituntisin Janina ei ollenkaan tiennyt, miten hänen kuuluisi olla. Vaikka hän miten koetti seurata luokkatovereiden tekemisiä ja ottaa niistä mallia, hän koki aina olevansa monta askelta muiden perässä ja aivan hukassa. Varsinkin päivinä, jotka olivat ennalta-arvaamattomia, hän koki ahdistusta. Vaikka muut iloitsivat laskettelupäivistä tai retkistä lähimaastoon, Janina murehti, löytäisikö hän perille tai myöhästyisikö kuljetuksista.

Pikkutyttö keinuu sisäkeinussa. Silmät ovat kiinni ja hän irvistää niin, että hampaat näkyvät.
Janinan paras irvistys.

Pellevaihde päälle

Kouluikäisenä ja teininäkin Janina jännitti, sanoisiko hän jotain, mitä katuisi jälkeenpäin. Hän oli kokenut jo lapsena, miten sanat vain pulppusivat suusta, jos hän aukaisi suunsa. Tämän vuoksi hän useimmiten oli hiljaa, etenkin vieraiden ihmisten seurassa.

Teini-ikäisenä hän keksi kääntää päälle toisen vaihteen: hän teki itsestään pellen. Se helpotti puhumista, kun voi ns. sammakoidensa päälle nauraa muiden mukana, niin kuin olisi tarkoittanut juuri lipsauttamansa vain hyväksi vitsiksi. Tyhmä pelle, hän puhui tuolloin itselleen. ”Olen pelkkä tyhmä pelle.”

Riipaiseva ulkopuolisuus

Rippikoulussa Janina huomasi yllättäen olevansa erilainen kuin muut. Yhtäkkiä katsoessaan ystävänsä suihkuun menoa Janina oli pysähtynyt ja tajunnut: muut leiriläiset tuntuivat tietävän koko ajan, missä piti milloinkin olla, kaikki muut olivat jossain vaiheessa käyneet suihkussa.

Oli ollut toiseksi viimeinen leiripäivä, eikä Janina ollut käynyt kertaakaan pesulla, koska yksikään aikuinen ei ollut häntä siitä muistuttanut. Hän oli tuntenut olonsa niin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, että pystyi palauttamaan tunteen mieleensä vielä yli 30 vuotta myöhemminkin, aikuisena varttumistaan muistellessaan.

Isä kannusti ja luotti

Janinan isä on opettaja. Hän opetti aina Janinalle asioita konkreettisesti – neuvoi käyttämään erilaisia hassujakin muistisääntöjä, kirjoittamaan opeteltavasta pääasioita ranskalaisilla viivoilla, asettamaan käden liian pitkän tekstin päälle, jotta sen jaksaisi paremmin lukea.

Isä osasi opettaa perusasiat selkeästi ja konkreettisemmin kuin omat opettajat koulussa. Isä opetti etsimään tietoa, kyseenalaistamaan sekä etsimään ratkaisuja. Isä myös suhteutti elämän asioita Janinalle; kun tytär itki pommiin nukkumisensa katastrofaalisuutta, muistutti isä valtamerilaivojen kaatumisesta. Näiden lisäksi isä uskoi tytärtään luottaen ja kannustaen häntä aina.

Urahaaveet uusiksi

Peruskoulun jälkeen Janina ajelehti hieman. Lapsuudessa hän oli unelmoinut eläinlääkärin työstä ja yhdeksännellä luokalla hän pääsi unelmapaikkaansa eläinklinikalle kahdeksi viikoksi tutustumaan työelämään. Janinan allergioita hoitava lääkäri suositteli kuitenkin pidättäytymään eläinten kanssa työskentelystä, etteivät allergiat pahenisi. Janina joutui miettimään urahaaveensa uudelleen.

Janina kokeili kahta ammattikoulua, mutta molemmat jäivät kesken. Teknillisestä oppilaitoksesta hän sai paperit ja pääsi myös yliopistoon – valmistuen sieltäkin aikataulussa. Sopiva työpaikka löytyi pienen hakemisen jälkeen. Hän on kokenut työpaikan niin omakseen, ettei sitä ole ollut tarvetta vaihtaa edes kymmenen työvuoden jälkeen.

Sukupolvien ketju

Isä ja Janina ovat samankaltaisia – pohdiskelijoita, tiedonjanoisia, innovatiivisia, nopeasti syttyviä, kekseliäitä, hajamielisiä ja unohtivat asioita niin hyvässä kuin pahassa. Samankaltainen oli ollut myöskin Janinan isän isä Frans. Vuonna 1880 syntynyt saamelaisäijä oli ollut eloisa ja humoristinen, puhuessaan pälpättävä. Hänkin oli aina lukenut ahnaasti ja paljon.

Mustavalkoisessa kuvassa on parrakas mies puku päällään ja lierihattu päässään.
Janinan ukki Frans, joka syntyi 15.8.1880.

Uudistushaluisena ja innovatiivisena Frans oli sodan jälkeen perustanut asianajotoimiston Ylivieskaan ja oli kärkijoukoissa ajamassa asuinpaikkansa kuntamuodon muutosta kauppalaksi. Vuonna 1941 Fransin vaimo oli synnyttänyt pojan, josta Frans oli saanut nauttia vain neljä vuotta, kunnes oli 65-vuotiaana menehtynyt. ”Sie oot iha ku isäs”, oli Fransin vaimo usein kyynelehtinyt pelleilevälle lapselleen, Janinan isälle.

Janinalla on kaksi biologista lasta, vuosina 2004 ja 2010 syntyneet pojat, joista molemmat saivat varhaislapsuudessa adhd-diagnoosin. Mitä enemmän Janina poikiensa diagnoosista luki ja aihetta opiskeli, sitä tutummalta adhd-piirteet alkoivat hänestä tuntua.

Impulsiivisuus, innovatiivisuus, ajantajun hämärtyminen, jatkuva puhumisen tarve, unohteleminen – ominaisuudet, jotka olivat näkyvissä nyt jo neljännessä sukupolvessa – ne olivatkin adhd-piirteitä! Janina hakeutui itsekin adhd-testeihin ja sai ”kuin heittämällä” diagnoosin, koska kaikki kriteerit täyttyivät selvästi.

Innostumisen varjopuoli

Janina on vapaimmillaan räiskyväisen eläväinen, herkästi innostuva ja lähes jatkuvasti puhua pälpättävä, ihan kuten isänsä ja isoisänsä. Aikuiseksi vartuttuaankin Janina oli kuitenkin muiden seurassa mielellään hiljaa, kuunnellen, tarkkaillen sivusta ja koettaen olla hillitty. Hän koki sen turvallisimmaksi, vaikka pakotettuna hillittynä olemisesta esimerkiksi palaverissa olikin seurannut yleensä kova päänsärky, vanhemmiten muuttuen yhä intensiivisemmäksi, jopa migreeniksi lopulta äityen.

Herkästi innostumisesta on ollut Janinalle myös haittaa. Ainakin niinä kertoina, kun innostuminen yhdistyi vaikeuteen kieltäytyä tarjotusta tehtävästä. Vuosien mittaan Janina on ajautunut hetken mielijohteesta uusiin seikkailuihin ja kehittämään itseään, mutta myös esimerkiksi ostamaan tarpeetonta ja liian kalliilla.

Hän päätyi miettimättä ohjaamaan kantelekerhoa sekä jumppaa ihan ummikkona, hänet valittiin oppilaitoksensa vaativaan tehtävään koulutuspoliittiseksi vastaavaksi. Hänet valittiin pahimmillaan useisiin erilaisiin päällekkäisiin tehtäviin ja vastuisiin. Tällaisesta kuormittavasta kierteestä irti pääseminen oli haasteellista, ja siihen hän tarvitsi muiden ihmisten apua.

Läheisten tärkeä tuki

Janina alkoi saada ja opetteli ottamaan vastaan apua. Hänen äitinsä antoi tervetullutta lasten- ja kodinhoidon apua jo ennen diagnoosia. Hänen isänsä on aina auttanut pääasiassa sanallisesti – pitkissä puheluissa haasteita ja ongelmia eri näkökulmista peilaten tai auttaen pohtimaan ratkaisuvaihtoehtoja.

Janinan puolison tuki ja rinnalla kulkeminen ovat pitäneet hänet pinnalla usein haastavassakin lapsiperhearjessa. Rakastava puoliso on pitänyt kiinni, eikä ole päästänyt missään tilanteessa irti. Janinan perhe on myös osallistunut erilaisille sopeutumisvalmennus- ja kuntoutuskursseille, mitkä tuntuvat hitsanneen koko perheen omaksi lujaksi yksikökseen.

Arjen apukeinoja

Ison avun itsenäiseen arkeensa Janina on kokenut saaneensa nepsy-valmennuksen kaltaisesta rutiinien uudelleenopettelusta. Nykyisin Janina merkitsee kalenteriin tulevat suunnitelmat selkeästi. Tehtävät ja tapahtumat hän jaottelee eri väreillä hahmottamisen helpottamiseksi. Hän käyttää myös tehtävälistoja. Näiden avulla Janina on oppinut hahmottamaan ajankäyttöään ja on pystynyt haalimaan itselleen tehtäviä sopivasti ja realistisesti.

Omat kokemukset muiden tueksi

Pari vuotta sitten Janina koki, että hän haluaisi auttaa muita adhd-piirteisiä ihmisiä. Hän alkoi toimia vertaisryhmän vetäjänä adhd-piirteisille ja heidän läheisilleen. Vertaisryhmät, joissa aikuiset voivat keskustella samaa kieltä puhuvien kesken, ovat voimaannuttaneet häntä itseäänkin.

Jonkin ajan päästä Janina koki, että haluaisi tehdä vieläkin enemmän. Hän haki Kokemustoimintaverkostoon, johon myös ADHD- ja Aivoliitto kuuluvat. Verkosto järjesti syksyllä 2021 koulutuksen, jossa opeteltiin kertomaan oma kasvutarina joko itse diagnoosin saaneena tai läheisenä, ja näistä molemmistahan Janinalla on mahdollisuus kertoa. Yleisölle puhuminen erilaisissa tilaisuuksissa on tuntunut hänestä omalta.

Saatuaan adhd-diagnoosin Janina on kokenut löytäneensä itsensä ja vastaukset kysymyksilleen – uudelta tuntuvan elämän. Adhd-oireisiin ihmisiin tutustuttuaan hän on kokenut löytäneensä uusia perheenjäseniä. Tavattoman tutulta tuntuvia ihmisiä, jotka ymmärtävät jopa sanattomasti, selittelemättä, ja joiden seurassa hän on uskaltanut vihdoin olla ihan sellainen kuin on halunnut aina olla. Ihan oma itsensä.

  • Teksti: Janina Lepistö
  • Kuvat: Janina Lepistön kotialbumi