"Kuvittelin itseni teräsnaiseksi"

10.12.2021
"Kuvittelin itseni teräsnaiseksi"

Anna-Riitta Ekdahlilla todettiin adhd vasta vähän alle kuusikymppisenä. Monen vuosikymmenen haasteiden jälkeen diagnoosi sai hänet arvostamaan omia vahvuuksiaan entistä enemmän.

Adhd-diagnoosin saaminen oli vaasalaiselle Anna-Riitta Ekdahlille, 61, suuri helpotus. Sitä hän oli osannut jo aavistella puoli vuotta kestäneiden neuropsykiatristen tutkimusten aikana. Palaset hänen elämässään olivat viimein alkaneet loksahdella paikoilleen.

”Neuropsykiatrisella poliklinikalla koin ensimmäistä kertaa elämässäni, että tulin täysin ymmärretyksi. Sellaista en ollut kokenut koskaan ennen.”

Diagnoosin saadessaan Anna-Riitta oli 58-vuotias. Vaikka hänellä oli koko elämänsä ajan ollut lukuisia vaikeuksia koulussa ja töissä, kenellekään ei ollut tullut mieleen, että hän saattaisi olla adhd-oireinen. Kun kymmenen vuotta kestäneen uupumus- ja masennusputken jälkeen ystävällinen psykoterapeutti keksi ehdottaa, että oireiden taustalla saattaisi olla hoitamaton adhd, Anna-Riitta otti tiedon ensin hämmentyneenä vastaan.

”Myöhemmin ehdotus onneksi mullisti elämäni kokonaan.”

Koulunkäynti takkuili

Koulua Anna-Riitta kävi 1960- ja -70-luvuilla kotikaupungissaan Rovaniemellä. Hän huomasi nopeasti olevansa jollakin tavalla erilainen kuin muut oppilaat. Matematiikan ja lukuaineiden tunneilla hänen oli vaikea pysyä opetuksen tahdissa ja hän väsyi helposti. Myös kokeita tehdessä aika tuntui loppuvan kesken.

”Kun kielten kokeissa oli ainekirjoituksen lisäksi monivalintatehtäviä, arvasin aina osan vastauksista, koska en ehtinyt lukea vaihtoehtoja kunnolla.”

Kokeisiin lukeminen jäi myös aina viime tippaan. Vaikka Anna-Riitta yritti suunnitella lukemista etukäteen, se ei käytännössä kuitenkaan onnistunut.

”En vain kerta kaikkiaan osannut keskittyä tarpeeksi opiskeluun.”

Luonteeltaan Anna-Riitta oli kiltti ja tunnollinen. Oppitunneilla hän ei aiheuttanut hämminkiä. Koska ulospäin tyttö näytti pärjäävän, kukaan opettajista ei kiinnittänyt huomiota hänen opiskeluvaikeuksiinsa.

”Tiedostin itse, että en ole tyhmempi kuin muutkaan. En kuitenkaan ymmärtänyt, miksi en saanut opiskelusta kunnolla kiinni.”

Onnistumisen kokemuksia Anna-Riitta sai onneksi musiikissa ja liikunnassa. Hänellä oli hyvä sävelkorva ja lauluääni, ja hän nautti myös esiintymisestä. Kaikissa koululiikuntalajeissa hän pärjäsi erinomaisesti hyvän koordinaatiokykynsä ansiosta.

”Musiikki ja liikunta vahvistivat itseluottamustani silloin, kun se muuten oli matalalla.”

Töihin päiväkotiin

Lukion jälkeen Anna-Riitta olisi halunnut lähteä opiskelemaan puheterapeutiksi, mutta pääsykokeisiin lukeminen tuntui liian työläältä. Hän päätti pitää välivuoden ja hakeutui päiväkotiin harjoittelijaksi. Harjoitteluvuoden jälkeen hän päätti lähteä opiskelemaan lastentarhanopettajaksi.

”Kaksivuotinen koulutus sopi minulle hyvin, sillä se sisälsi paljon taideaineita ja käytännön harjoittelua.”

Valmistuttuaan Anna-Riitta aloitti työt päiväkodissa. Hän nautti työn eläväisyydestä ja luovuudesta. Lisäksi päiväkodin tarkka päiväjärjestys auttoi kestämään työn kuormitusta.

”Kun lapset olivat päiväunilla, minäkin sain levätä. Se auttoi jaksamaan ympärillä olevaa hälyä.”

Anna-Riitan suureksi harmiksi lastentarhanopettajan työ muuttui vuosien mittaan paljon. Lasten hoitamisen rinnalle alkoi tulla yhä enemmän kirjallisia töitä.

”Tiedostin hyvin, että en ollut omalla vahvuusalueellani. Aloin tuntea oloni hyvin kuormittuneeksi.”

Anna-Riitta oli myös tottunut vaatimaan itseltään paljon. Ideoita pulppuavana ihmisenä hän halusi keksiä työhönsä jatkuvasti jotakin uutta, jotta hän itse pysyisi siitä innostuneena ja saisi myös lapset viihtymään.

”Jatkuva uuden keksiminen kuitenkin myös kuormitti. Olisin voinut päästää itseni paljon helpommallakin.”

Uupumus iskee

Anna-Riitta tunsi väsyvänsä, mutta hälytyskellot eivät siitä huolimatta soineet hänen päässään. Sellainen hän oli ollut aina. Hän oli tottunut olemaan tehokas ja selviämään ilman muiden apua.

Kun hän 1990-luvulla sai miehensä kanssa kaksi lasta, hänelle oli itsestään selvää, että hän halusi olla paras mahdollinen äiti. Hän varmisti, että lapsilla oli siisti koti, säännölliset ruoka-ajat, terveellistä ruokaa, puhtaita vaatteita ja kehittäviä harrastuksia. Puoliso arvosti hänen työtään, mutta joutui oman työnsä takia olemaan paljon poissa kotoa. Anna-Riitta pyöritti perheen arkea pitkälti yksin.

”Suoritin kaikkea pikkutarkasti ja kuvittelin itseni teräsnaiseksi. Olin todella ankara itselleni myös kotona.”

Anna-Riitta kävelee hiekkaisella rannalla veden läheisyydessä. Lehdet ovat pudonneet puist, taivas on harmaa.

Kun Anna-Riitta oli 48-vuotias, eräs lokakuun aamu toi synkän käänteen hänen elämäänsä. Hän oli niin väsynyt, että hän ei enää päässyt sängystä ylös. Hänen oli pakko jäädä sairauslomalle. Seuraavien viikkojen aikana hänen voimansa riittivät vain aivan pakollisiin asioihin, mutta yksityiskohdista hänellä ei ole muistikuvia.

”Muistan vain, että toimintakykyni romahti täysin. Monta viikkoa on jäänyt hämärän peittoon.”

Seuraavat vuodet Anna-Riitan elämässä kuluivat uupumus- ja masennuskierteessä. Kun hänen voimansa alkoivat palautua, hän halusi aina palata takaisin töihin. Siellä hän pystyi olemaan muutaman kuukauden, kunnes hän taas joutui jäämään 1–2 kuukauden sairauslomalle.

Pari vuotta uupumus- ja masennuskierteen alkamisen jälkeen eräs lääkäri suositteli Anna-Riitalle työpaikan vaihtoa. Hänen mielestään lastentarhanopettajan työ oli liian kuormittavaa. Vuotta myöhemmin Anna-Riitta vaihtoi toimistosihteerin työhön.

”Vaikka työ oli fyysisesti kevyttä, jatkuva istuminen ja pikkutarkkojen tehtävien tekeminen oli raskasta. Koin, että se ei juurikaan parantanut tilannettani.”

Uusi suunta löytyy

Kymmenen vuoden ajan Anna-Riitta koki olonsa epätoivoiseksi. Hän kokeili monia eri masennuslääkkeitä ja psykoterapiaa, mutta ne eivät tuntuneet helpottavan hänen oloaan ollenkaan. Hänestä tuntui, että kukaan ei kunnolla ymmärtänyt hänen haasteitaan.

Sitten tuli päivä, jolloin hän sai uuden psykoterapeutin. Tämä ehdotti hänelle adhd-tutkimuksia. Diagnoosi muutti hänen koko elämänsä.

Anna-Riitta istuu rantakivellä, jota ympäröi kaislikko. Hän katselee sivusuuntaan kamerasta poispäin.
Adhd-diagnoosi muutti Anna-Riitan elämän. Hän alkoi nähdä itsensä uusin silmin: ”Aloin arvostaa itseäni enemmän, aloin huomioida myös vahvuuksiani.”

Anna-Riitta alkoi nähdä kaiken uusilla silmillä: opiskeluvaikeudet sekä vuosien uupumuksen ja masennuksen. Hän ymmärsi, että hänessä ei ollutkaan mitään vikaa, vaan hänellä oli ominaisuus, jonka olemassaolosta hän ei ollut aikaisemmin tiennyt.

”Aloin arvostaa itseäni enemmän. Kun aikaisemmin olin kiinnittänyt paljon huomiota heikkouksiini, aloin huomioida myös vahvuuksiani.”

Anna-Riitta sai myös lääkityksen, joka auttoi häntä selviytymään arjessa. Hän pystyi tekemään päivän työt järjestelmällisesti ja iltaisin hän tunsi olonsa paljon virkeämmäksi kuin aikaisemmin.

Nykyään Anna-Riitta tunnustaa haaveilevansa jo eläkepäivistä. Korona-aikana pakolliset etätyöjaksot ovat verottaneet hänen voimiaan. Hän kaipaa elämää, jossa hän saa elää täysin omien aikataulujensa mukaan.

”Aikaisemmin yritin selviytyä kaikesta kuten muut. Nykyään olen hyväksynyt, että olen erilainen. Juuri siksi saan myös elää eri tavalla.”

Anna-Riitta on tehnyt myös tärkeitä oivalluksia: hänellä on oikeus pyytää apua ja pitää hyvää huolta itsestään. Enää hänen ei tarvitse selviytyä jokaisesta haasteesta yksin niin kuin kouluaikoina. Lisäksi hän on oppinut iloitsemaan vahvuuksistaan, jotka tuovat hänelle runsaasti iloa ja energiaa.

”Aion jatkaa rakkaita harrastuksiani laulamista, tanssimista, joogaamista ja puutarhanhoitoa vielä pitkään. Ne tuovat paljon onnistumisen elämyksiä.”

  • Teksti: Hanna Vilo
  • Kuvat: Anne Tuulikangas