Kun sellisti Olli-Pekka Paakkonen soittaa Bachia, unohtuu muu maailma ympäriltä. Jopa esiintymisjännitys.
Musiikkiharrastustaan aloittelevan lapsen soitinvalinnan tekee useimmiten äiti tai isä. Olli-Pekka Paakkonen muistelee kuitenkin, että nimenomaan hän itse halusi 8-vuotiaana tarttua juuri selloon.
– Katselin lapsena Turun sellokilpailuja televisiosta ja ajattelin, että olisipa hienoa osata soittaa tuollaista soitinta.
Pikkupojan unelma on nyt totta. 28-vuotias Olli-Pekka valmistui ammattimuusikoksi Lahden konservatoriosta viime keväänä. Tie ei ole ollut aina mutkaton, mutta muuta vaihtoehtoa olisi ollut vaikea edes nähdä. Niin voimakkaasti on musiikki nuoren miehen elämään aina kuulunut.
Juuri musiikki tuo Olli-Pekan elämään mielekkään sisällön. Musiikin maailmassa myöskään kielelliset erityisvaikeudet eivät häiritse siinä määrin kuin suorituskeskeisessä arkimaailmassa.
Pikkukylästä maailmalle
Olli-Pekka kasvoi Joutsenossa Leppälänkylässä. Isä oli maaseutuyrittäjä, joten kaikki maatilan arkiset askareet tulivat tutuiksi koko perheelle. Olli-Pekka kuitenkin soitti aina kuin ehti.
Joutsenon musiikkileirillä kesällä 1996 Olli-Pekka tutustui muusikkoon, joka on ollut matkan varrelle mahtuneista musiikinopettajista ehkä se kaikkein tärkein ja merkittävin. Pekka Untamalan kanssa Olli-Pekka jatkoi soittoharrastustaan noin kolmisen vuotta. Juuri Pekan lämminhenkinen ja kannustava opetustyyli oli sitä, mikä auttoi Olli-Pekkaa parhaiten eteenpäin. Tänään miehet tapaavat toisensa noin kymmenen vuoden tauon jälkeen suomalaisen sinfoniamusiikin huippumiljöössä, Sibeliustalossa.
– Tiedän kokemuksesta, että pieni kyläyhteisö voi olla vaikea kasvualusta. Erilaisuutta siedetään huonosti. Olli-Pekankin tarina voisi olla toisenlainen, jos hän olisi asunut kaupungissa ja päässyt vaikkapa musiikkiluokalle. Olen onnellinen, että Olli-Pekka löysi silti musiikin muita reittejä pitkin.
Millainen Olli-Pekan tarina sitten on? Kielellinen erityisvaikeus teki koulunkäynnistä ajoittain vaikeaa, ja erityisesti matemaattiset aineet ja historia tuntuivat hankalilta. Yläkoulun Olli-Pekka kävi mukautetun opetussuunnitelman mukaan erityiskoulussa, jossa koulunkäyntiavustajia oli riittävästi. Jos kimurantteja olivat oppiaineet, niin sellaisia olivat usein myös sosiaaliset suhteet. Olli-Pekka kertoo olleensa aina jossain määrin syrjäytynyt ja koulukiusattukin. Pekka Untamala kuuntelee harmistuneena.
– Mutta musiikin maailma on hyvä. Musiikki ja hyvät elämänarvot kuuluvat usein yhteen. Olli-Pekkakin on saanut valtavasti elämäänsä musiikin tarjoaman yhteisöllisyyden kautta.
Luontevasti osana orkesteria
Samaa mieltä on Olli-Pekka itse. Hän on aina viihtynyt paremmin osana orkesteria kuin solistina. Solistin roolissa esiintymisjännitys meinaa joskus lähteä lapasesta. Se onkin oikeastaan tällä hetkellä Olli-Pekan suurin kehittymisen paikka muusikkona. Hän haluaisi oppia soittamaan vapautuneemmin myös solistina yleisön edessä.
– Konservatorion sellonsoiton opettaja Heikki Pekkarinen neuvoi minulle sensomotorisia harjoituksia, joista on ollut paljon apua. Esimerkiksi sikiöasentoharjoitus auttaa rentoutumaan ennen suoritusta. Konservatoriossa tehtiin myös erilaisia tasapaino- ja ryömintäharjoituksia, Olli-Pekka kertoo hyväntuulisesti nauraen.
Pekka lisää kokeneena opettajana, että myös mielikuva- ja hengitysharjoitukset auttavat, sillä hengitys vaikuttaa oleellisesti hermoston toimintaan. Pekka muistelee, että rentoutuminen on ollut lapsesta asti Olli-Pekalle vaikeaa. Olikos pojalla ihan joku iskiasvaivakin?
– Oli. Olin usein ihan lukossa ja kävin siksi fysioterapiassakin. Jännitystilat kropassa häiritsevät usein edelleen ja tarvittaessa otan beetasalpaajaa tiukoissa paikoissa. Mutta aina kun soitan Bachia, en jännitä yhtään. Soitan vain, Olli-Pekka kertoo.
Pekka Untamala nyökkää ymmärtäväisenä. Olemme musiikin voiman äärellä ja se on joskus melko ihmeellistäkin.
– Musiikki on selvästi sinun alasi ja minusta kulkemasi tie on ollut hyvä. Kävit kokeilemassa muuta, mutta palasit musiikin pariin.
Rakennusalalta konservatorioon
Vaikka musiikki on ollut aina vahvasti Olli-Pekan elämässä, päätti hän kuitenkin ensin lähteä opiskelemaan jotain ihan muuta. Olli-Pekka suoritti kolmivuotisen rakennusalan tutkinnon Lappeenrannan ammattikoulussa. Helppoa se ei kuitenkaan ollut.
– Kun ei hoksaa jotain, niin ei vain hoksaa. Rakennusalan teoriassa oli paljon asioita, joita minun oli vaikea hahmottaa. Kun pääsin konservatorioon sisään, minulle avautui ihan uusi maailma.
Olli-Pekka oli päässyt selkeästi omiensa joukkoon. Hän myöntää tosin, että ajoittain myös rakkaan musiikin parissa on ollut motivaatio-ongelmia. Aikoinaan musiikkiopistossa oli helpompi loistaa. Konservatoriossa kaikki olivat hyviä, joten oli pakko pistää koko ajan parastaan ja se vei voimia. Samoin kuin uusien ihmisten kohtaaminen.
– Kommunikaatio uusien ihmisten kanssa on minulle vaikeaa, mutta opin koko ajan. Minulle on esimerkiksi tyypillistä ottaa liikaa lähikontaktia, mutta nyt tiedän, että sellaista on syytä välttää. Samoin olen oppinut, miten kapellimestaria kuunnellaan. Joskus olen ollut orkesterissa liian äänekäs.
Vaikka tapaaminen vanhan musiikinopettajan kanssa onkin sovittu Sibeliustaloon, jossa maailmankuulu Sinfonia Lahti harjoittelee, ei Olli-Pekka näe itseään tämän talon areenoilla soittamassa. Viran saaminen on nykyisin erittäin vaikeaa ja sinfoniaorkesterin päivittäinen rytmi voisi olla Olli-Pekalle liian kiivas. Tällä hetkellä hän odottaa mielenkiinnolla, millaisia avauksia esimerkiksi Nuorisoseuran Leipää ja kulttuuria -työllisyyshanke voisi tarjota työlleen omistautuneelle muusikon alulle.
- Teksti: Terhi Kangas
- Kuvat: Petri Koivisto
