Vähitellen takaisin työelämään

17.5.2021
Vähitellen takaisin työelämään

Marianne Helmi huomasi aivoverenvuodon jälkeen, ettei omia voimavaroja pidä arvioida liian optimistisesti. Hänen mukaansa työhön palatessa kannattaa olla armollinen itseä kohtaan.

Aneurysman puhkeamisesta aiheutunut aivoverenvuoto muutti Marianne Helmin elämän kuutisen vuotta sitten hänen ollessaan 42-vuotias. Kaikki tapahtui täysin yllättäen ilman minkäänlaisia ennakko-oireita.

− Valmistauduin juuri lähtemään töihin iltavuoroon. Onneksi ystävä oli sattumalta käymässä luonani ja hälytti välittömästi ambulanssin. Kaikki kävi kuulemma silmänräpäyksessä: olin vain yhtäkkiä vajonnut syvään tajuttomuuteen.

Mariannen omat mielikuvat sairastumista seuranneista päivistä ovat hyvin hajanaisia.

− Vuotokohta koilattiin menemällä sisään nivusesta, ja olin teho-osastolla hoidossa viikon päivät. Yhteensä sairaalassa kului noin kuukausi.

Eräs muisto sairaala-ajasta liittyy vastikään edesmenneen artisti Pave Maijasen musiikkiin.

− Sängyssä maatessa radiosta kuului Paven biisi Elämän nälkä. Sen sanat puhuttelivat minua yhtäkkiä tosi voimakkaasti.

Vähitellen arki alkoi palata kohti normaalia. Kun sairastumisesta oli kulunut kolme kuukautta, Marianne sai takaisin ajokorttinsa. Viiden kuukauden sairausloman jälkeen hän koki olevansa valmis palaamaan työhönsä lähihoitajaksi.

− Yleiskunto oli tietysti mennyt heikoksi pitkässä vuodelevossa, mutta muutoin ainoaksi pysyväksi fyysiseksi seuraukseksi jäi vasemman käden joidenkin sormien heikkous. Sairauden kognitiivisia vaikutuksia sen sijaan en hahmottanut vielä alkuvaiheessa kunnolla.

Nopeasti takaisin töihin

Nuoresta asti töitä paiskinut Marianne palasi sairauslomalta tekemään suoraan täyttä työaikaa.

− En osannut edes harkita muita vaihtoehtoja. Ja läheisetkin tsemppasivat kovasti, että nyt vaan mennään eteenpäin ja unohdetaan koko sairaus. He tietenkin tarkoittivat pelkästään hyvää.

Olo ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin ennen aivoverenvuotoa. Työ tuntui vievän voimat täydellisesti. Aiemmin virtaa oli riittänyt myös liikuntaan, perheen kanssa olemiseen ja muihin vapaa-ajan rientoihin. Marianne yritti ratkaista tilannetta siten, että hän alkoi ottaa palkattomia vapaapäiviä kerran tai kaksi kuukaudessa. Silti jaksaminen oli heikkoa.

− Uupumus aina työvuoron jälkeen oli ihan mahdoton. Ensimmäiseksi kotiin päästyä oli vain pakko nukkua pari, kolme tuntia. Mikään määrä lepoa ei tuntunut vievän väsymystä, Marianne kertoo.

Sinnittelyä täyttä työaikaa tehden kesti pari vuotta. Lopulta vasta sopeutumisvalmennuskurssilla Marianne alkoi tajuta, kuinka merkittävästi sairastuminen edelleen vaikutti vointiin. Hän sai lähetteen neurologin vastaanotolle ja neuropsykologisiin testeihin.

− Omat hälytyskelloni eivät oikeasti olleet soineet aiemmin, vaikka fatiikin merkit olivat täysin selvät. Aika pyörällä päästäni huomasin silloisessa AVH-lehdessä Neuroneuvonnan mainoksen. Otin sinne yhteyttä, ja tilanne alkoi vihdoin asiantuntijoiden tuella muuttua.

Uutena harrastuksena on pipojen tekeminen. – Kutominen on hyvää aivojumppaa, Marianne Helmi sanoo.

Lyhennetty työaika toi avun

Marianne otti yhteyttä työterveyshuoltoon, ja aloitettiin työterveysneuvottelut. Kävi ilmi, ettei työterveydessä ollut tiedetty aivoverenvuodosta mitään.

− Se oli minulle yllätys. Yleensäkin työterveyslääkärin tuntui olevan hyvin vaikea ymmärtää, että aivoverenkiertohäiriö voi vaikuttaa työssä jaksamiseen vielä vuosien jälkeen. Onneksi Neuroneuvonta oli tukenani työterveysneuvotteluissa.

Lopputuloksena oli, että Marianne siirtyi aivoverenvuodon vaikutusten vuoksi 50-prosenttiseen työaikaan. Ratkaisu on tuntunut oikealta.

− Teen viikossa kaksi tai kolme tavanomaista työvuoroa, sillä hoitotyössä yksittäisten työpäivien lyhentäminen olisi käytännössä hankalaa. Tällä tavoin jaksamista on tullut selkeästi lisää. Harrastuksetkin ovat taas palanneet elämään.

Vapaa-ajallaan Marianne muun muassa lenkkeilee koirien kanssa ja käy kuntosalilla. Uusin ajanviete on pipojen neulominen.

− Kutominen on vaan niin terapeuttista ja rauhoittavaa. Lisäksi se on hyvää aivojumppaa, hän sanoo.

Edelleenkään uupumus ei ole poistunut kokonaan. Esimerkiksi kolmen peräkkäisen työpäivän jälkeen Marianne kertoo yhä tarvitsevansa kunnollisen lepo- ja palautumisajan.

− Hoitajan ammattiin kuuluvat jatkuvat keskeytykset, mikä tekee työstä kuormittavaa aivoille. Päivän aikana hoitaja kohtaa ison määrän ihmisiä erilaisissa tilanteissa.

Vähitellen Marianne on alkanut tunnistaa väsymisen ohella myös muita sairauden kognitiivisia vaikutuksia. Uusien tietojen omaksuminen ja esimerkiksi luetun ymmärtäminen tuntuvat
aiempaa työläämmiltä.

− Toisinaan sitä vaan tarkistaa yhtä ja samaa asiaa kerta
toisensa jälkeen.

Ota apu vastaan

Kokemuksistaan Marianne Helmi sanoo oppineensa esimerkiksi sen, että optimismi ja tsemppihenki voivat mennä myös liiallisuuksiin. Jokainen vakavasta sairaudesta toipuva tarvitsee hänen mukaansa myönteisyyttä, mutta sen seurauksena ei saisi olla sinnittely yli omien voimavarojen.

− On tietysti ihanaa, kun perhe, ystävät ja työkaverit kannustavat. He eivät kuitenkaan tiedä, mitä sairastunut kokee. Aivoverenkiertohäiriön vaikutukset eivät useinkaan näy pääl - lepäin. On paljon helpompi ymmärtää, ettei jalka paketissa voi juosta paikasta toiseen.

Sairastunut haluaa ymmärrettävästi vastata ympäristön odotuksiin ja alkaa ehkä itsekin vähätellä tuntemuksiaan. Pahimmillaan oman haavoittuvuuden kieltäminen voi Mariannen mukaan johtaa siihen, että tarvittava apu jää kokonaan hakematta.

− Sopeutumisvalmennus auttaa hahmottamaan, kuinka syvällisesti vakava sairaus muuttaa arjen. Kurssille kannattaa mennä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa – eikä vasta, kun on ajanut itsensä uuvuksiin, kuten minä tein.

Työelämään palaamisessa Marianne rohkaisee malttiin ja armollisuuteen itseä kohtaan.

− Kiire ei ole. Minä ainakin opettelen edelleen kuuden vuoden jälkeen elämistä uudessa tilanteessa.

Marianne Helmi lenkkeilee ja käy kuntosalilla vapaa-aikanaan.

Työkokeilusta uusia eväitä

Marianne Helmi on myös alkanut pohtia uudenlaisiin tehtäviin hakeutumista. Hän teki viime vuoden lopulla työkokeilujakson Aivoliiton omistamassa Erityisosaamiskeskus Suvituulessa.

Tehtäviin kuului arkistointia ja muita toimistotöitä. Kurssilaisten kanssa Marianne kertoo viettäneensä aikaa esimerkiksi ulkoillen ja karaokea laulaen. Parhaillaan haussa on toinen työkokeilujakso Suvituulessa sen selvittämiseksi, voisiko tämän tyyppiseen ohjaustyöhön siirtyminen auttaa omien voimavarojen jakamisessa.

Työelämässä Marianne haluaa ehdottomasti olla mukana tavalla tai toisella.

− Arjessa on hyvä olla raamit ja rutiineja, ja totta kai myös työkaverit ovat tosi tärkeitä. Pitäähän perheellisen miettiä lisäksi rahaakin, vaikka tulotason laskemiseen tässä on jo täytynyt sopeutua, Marianne sanoo.

Hänen mukaansa katsantokanta elämään on muuttunut monin tavoin.

− Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin, sairaus on opettanut iloitsemaan pienistä aineettomista asioista. Olen elossa, ja minulla on ympärilläni läheisiä ihmisiä. En jaksa esimerkiksi murehtia, miksi juuri minulle kävi näin. Moni muu on menehtynyt samaan sairauteen.

  • Teksti: Mari Vehmanen
  • Kuvat: Eliisa Laine