Siirry sisältöön

"Päätin saada tyttäreni vielä nauramaan"

26.11.2021
"Päätin saada tyttäreni vielä nauramaan"

Katri Espo-Jäkälä ja Ari Jäkälä ovat käyneet läpi jokaisen vanhemman painajaisen. Kolme vuotta tyttären sairastumisen jälkeen he uskaltavat kuitenkin taas luottaa elämään.

Kolme vuotta sitten juuri ennen pääsiäistä Katri Espo-Jäkälä, 58, ja Ari Jäkälä, 60, saivat elämänsä kauheimman puhelun: heidän tyttärensä Heidi, 28, oli Wienin-lomallaan saanut aivoinfarktin. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä. Heidi oli ollut ystävänsä kanssa kiertoajelulla, kun hän oli yhtäkkiä kaatunut bussin lattialle ja alkanut oksentaa. Samalla kiertoajelulla ollut sairaanhoitaja oli onneksi ymmärtänyt hälyttää heti apua. Heidi oli kiidätetty ambulanssilla sairaalaan.

Lääkärien viesti oli selkeä. Heidin tila oli niin vakava, että vanhempien oli parasta lähteä Wieniin välittömästi. Kun Katri ja Ari saapuivat wieniläiseen sairaalaan, näky oli lohduton. He näkivät ennen hyvin elämäniloisen tyttärensä makaavan kalpeana erilaisten johtojen ja letkujen keskellä. Yhteistä kieltä hoitohenkilökunnan kanssa heillä ei ollut.

– Osaan kyllä vähän englantia, mutta lääkärienglannin ymmärtäminen tuntui shokkitilanteessa lähes mahdottomalta, Katri kertoo.

Katrin ja Arin onneksi Heidin vakuutusyhtiön lääkäri soitti ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Heidi oli saanut laaja-alaisen aivoinfarktin, jonka syytä ei tiedetty. Kenelläkään ei vielä siinä vaiheessa ollut tietoa, miten paha se oli ollut.

Vielä samana päivänä Heidi siirrettiin neurologiseen sairaalaan, jossa havaittiin, että hänen aivonsa olivat alkaneet turvota. Hänet vietiin nopeasti leikkaukseen, jossa pään vasemmalta puolelta poistettiin kallon pala. Sen jälkeen Heidi pidettiin viikko nukutettuna. Se oli vanhemmille elämän pisin viikko.

Katri ja Ari viettivät kaiken mahdollisen ajan sairaalassa. Samalla heidän mielissään pyöri tuhansia kysymyksiä. Miten pahasti Heidin oli käynyt? Heräisikö hän vielä? Tunnistaisiko hän enää heitä herättyään?

Epätietoisuus raskasta

Hoitohenkilökunta suhtautui suomalaisvanhempiin lämpimästi. Vaikka yhteistä kieltä ei ollut, sekä lääkärit että hoitajat osoittivat tukeaan käymällä halaamassa heitä aamuisin ja iltaisin. Kaikkien silmistä näki, että tilanne oli hyvin vakava.

Kommunikaatioapua tarjosi onneksi Arin serkku Pekka Jäkälä, joka toimii Kuopion yliopistollisen sairaalan Neurokeskuksen johtajana. Pekka puhui hoitavien lääkärien kanssa ja kertoi sen jälkeen selkokielellä Heidin tilanteesta.

– Pekasta oli valtavan paljon apua. En tiedä, miten olisimme pärjänneet ilman häntä, Katri kertoo.

Pekan tulkkaamien ohjeiden avulla Katri ja Ari tiesivät, että lääkärit suosittelivat puhumaan Heidille mahdollisimman paljon. Vaikka hän oli nukutettuna, hän pystyisi kuulemaan tutut äänet, jotka rauhoittaisivat häntä.

– Olin napannut mukaani yhden kirjan ja luimme sitä vuorotellen ääneen. Lisäksi soitimme kännykästä Heidin lempimusiikkia, Katri kertoo.

Viikon päästä lääkärit päättivät herättää Heidin. Vanhempia jännitti, tunnistaisiko tytär heitä enää.

Heidi ei pystynyt puhumaan eikä juurikaan liikkumaan, sillä hänen oikea puolensa oli halvaantunut. Vasen käsi kuitenkin toimi edelleen. Pian lääkärit huomasivat, että Heidi pystyi näyttämään peukkua ylös ja alas. Katri ja Ari seisoivat Heidin sängyn äärellä, kun Katri esitti molempia jännittävän kysymyksen.

– Kysyin Heidiltä, tunnistaako hän meidät vielä. Pienellä viiveellä hän käänsi peukun ylös. Se tuntui aivan ihmeellisen ihanalta, Katri kertoo.

Heidin herättämisen ilo kesti kuitenkin vain lyhyen aikaa. Muutaman päivän jälkeen hän sairastui keuhkokuumeeseen, ja lääkärit päättivät nukuttaa hänet uudelleen. Katrin ja Arin tuska ja epätietoisuus jatkuivat päivä päivältä piinaavina.

Läheisten tuki auttoi

Yhteensä Heidi oli wieniläisessä sairaalassa neljä viikkoa. Kun hänet toisen nukutuksen jälkeen herätettiin, lääkärit eivät vieläkään osanneet antaa ennustetta selviämisestä. Sen sijaan he yrittivät hienovaraisesti varoittaa vanhempia tulevasta. Vaikka Heidi selviäisi, masentumisen riski oli suuri.

– Lääkärit kertoivat monta kertaa, että aivoinfarktin saaneista jopa 80 prosenttia sairastuu masennukseen. Silloin päätin, etten anna periksi ja teen kaikkeni, jotta saan tyttäreni vielä nauramaan, Katri kertoo.

Koska Heidin aivot olivat vielä turvonneet, lääkärit eivät antaneet lupaa palata Suomeen. Pitkien Wienin-viikkojen aikana perheen, sukulaisten ja ystävien tuki tuntui Katrista ja Arista kullanarvoiselta. Moni läheinen lensi perheen tueksi muutamaksi päiväksi. Ensimmäiset tulijat olivat Heidin pikkuveli Miika tyttöystävänsä Sannan kanssa. Arin mielestä vierailut tuntuivat todella hyviltä.

– Läheisten tuki tuli todella tarpeeseen. Erityisesti Miikan läsnäolo ja tsemppaus auttoivat meitä jaksamaan.

Moni sukulainen olisi halunnut kysellä Heidin voinnista myös puhelimitse. Usein Arilla ja Katrilla ei kuitenkaan riittänyt siihen voimat.

– Sanat tuntuivat aina loppuvan, ja koko puhelu saattoi mennä vain itkuksi, Ari kertoo.

Yhteydenpitoa varten Ari päätti luoda Whatsapp-ryhmän omille sukulaisilleen, Katrin sukulaisille ja Heidin kavereille.

– Whatsappin kautta pystyimme kertomaan kuulumisia isoille porukoille yhtä aikaa. Se helpotti yhteydenpitoa, Ari jatkaa.

Vanhemmat ja tytär pitävät toisiaan kädestä kiinni ja katsovat toisiinsa.
Jäkälän perhe on päässyt elämään jo melko tavallista arkea.

Paluu Suomeen

Kuukauden sairaalajakson jälkeen Heidi pystyttiin vihdoin siirtämään ambulanssikoneella Suomeen. Viikon Helsingissä olon jälkeen hänet siirrettiin kotikaupunkinsa Lappeenrannan sairaalaan. Siellä lääkärit löysivät vihdoin aivoinfarktin syyn. Heidin kaulavaltimoon oli tullut sisäinen repeytymä.

Syyn löytyminen ja kotona oleminen tuntuivat koko perheestä helpottavalta. Katrista ja Arista oli huojentavaa pystyä taas puhumaan suomea hoitohenkilökunnan kanssa. Heistä oli myös hienoa, että Heidi pääsi aloittamaan kuntoutuksen puhe-, fysio- ja toimintaterapeutin kanssa.

– Koska Heidi ei osannut syödä, kävellä, puhua tai kirjoittaa, hän joutui aloittamaan kaiken opettelun alusta. Tiesimme kuitenkin, että hän on hyvissä käsissä, Katri sanoo.

Kolmen kuukauden sairaalajakson jälkeen Heidi pääsi vihdoin pois sairaalasta. Silloin vanhempia odotti uusi yllätys, valtava paperisota, johon he eivät olleet osanneet varautua. Heidän tehtävänään oli huolehtia Heidin kuntoutuksen jatkosta.

– Koska tilanne oli uusi, emme tienneet, mihin kaikkiin palveluihin Heidillä oli oikeus. Kannoimme jatkuvasti huolta, osaammeko hyödyntää kaikki mahdollisuudet, Ari kertoo.

Apua perhe sai onneksi paikalliselta AVH-toiminnan koordinaattorilta Pirkko Karilta. Hän kävi välillä kotonakin kyselemässä, onko perheellä kaikki hyvin.

Tulevaisuus vielä avoin

Viimeisen vuoden aikana Jäkälän perheessä on taas päästy elämään melko tavallista elämää. Heidi asuu nykyään omassa asunnossaan Lappeenrannassa ja selviää päivittäisistä toimista itse.

Tulevaisuus on kuitenkin vielä täysin avoinna. Afasian takia Heidi ei ole pystynyt suorittamaan kolmea opintopistettä vaille jäänyttä kauppatieteiden maisterin tutkintoaan loppuun. Sen sijaan hän on löytänyt taiteen ja maalaa usein värikkäitä vesiväritöitä. Katri on iloinen, että tytär on saanut elämänilonsa takaisin.

– Tavoitteenani oli saada tyttöni vielä nauramaan, ja siinä olen onnistunut. Toista yhtä positiivista ihmistä en tiedä, Katri sanoo.

Ari toivoo, että Heidi pystyy tulevaisuudessa elämään mahdollisimman normaalia nuoren naisen elämää. Hän on iloinen, että Heidi sai ajokorttinsa takaisin vähän aikaa sitten.

– Tulevaisuudessa tietenkin toivon, että Heidi pystyy myös suorittamaan opintonsa loppuun ja saamaan hyvän työpaikan.

Artikkeli on julkaistu Aivoterveys-lehdessä 2/2021.

  • Teksti: Hanna Vilo
  • Kuvat: Kati Sinkkonen-Kattelus

Lisää aiheesta

Lisää aiheesta