Luonnon lahjat: happea, virikettä ja liikettä

15.1.2020
Luonnon lahjat: happea, virikettä ja liikettä

Luonnon hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia on tutkittu systemaattisesti 1980-luvulta, ja 2000-luvulla tutkimus on moninkertaistunut. Yhä vahvemmin näyttää siltä, että aivoterveytemme on monin sitein kytköksissä luontoon.

Luontokontakti on osoittautunut kokonaisvaltaiseksi, kaikkia elinjärjestelmiä tukevaksi ja hyvinvointia lisääväksi tekijäksi. Lääkärilehti Duodecimin tutkimuskatsauksessa vuonna 2018 luontoaltistus nähtiin nimenomaan terveyttä ylläpitävänä ja sairauksia ennaltaehkäisevänä. Luonnon osuus sairauksista paranemiseen on aihe, josta ei ainakaan toistaiseksi ole kertynyt paljoa näyttöä.

Yhä runsaampien ajankäytöstämme kilpailevien asioiden keskellä luonto kannattaa sijoittaa tärkeysjärjestyksessä korkealle. Luontoaltistuksen teholle on ratkaisevaa se, että todella antautuu kokemaan luontoa kaikin aistein. Ei kannata vain rynnistää sen lävitse älypuhelinta selaillen. Altistuksessa hyödyttävät erilaiset luontoyhteyttä lisäävät harjoitteet. Mitä lähemmin ottaa tuttavuutta luonnon kanssa, sitä voimakkaammat hyvinvointi- ja terveysvaikutukset.

Luonto liikuttaa – aivot ilahtuvat

Osa viherympäristön hyvinvointimekanismeista on suoria, kuten puhtaan runsashappisen ilman vaikutus elintoiminnoille. Osa on välillisiä, kuten luonnon liikuttava vaikutus. Tämä havaittiin jo vuonna 1980 tutkimuksessa, jossa koehenkilöt kokivat saman liikuntamäärän kevyemmäksi luonnossa kuin radalla. Suomalaisille luonto onkin tärkein liikuntaympäristö. Ja liikunta puolestaan on suoranainen terveyden yleiseliksiiri, myös aivojen kannalta.

Kiteyttäen: liikkuvan ihmisen aivot toimivat optimaalisesti, kun taas paikoilleen jämähtäneellä ne sakkaavat. Liikunta esimerkiksi lisää aivoperäisen hermokasvutekijä BDNF:n ja välittäjäaine serotoniinin tuotantoa. Ilmeisesti jälkimmäisen tekijän vaikutuksesta liikunta voi parhaimmillaan olla tehokas masennuksem helpottaja.

Aivojen kannalta on silti eri asia, polkeeko kuntopyörää vai samoaako vaihtelevassa maastossa. Hiiri- ja rottakokeissa on havaittu virikkeellisen ympäristön merkitsevän runsaampia ja kookkaampia aivosoluja. Lisäksi se on saanut aikaan dramaattista lisäystä hermosolujen haarakkeiden haarautumisessa ja mitassa. Myös ero hippokampuksen eli aivoturson koossa on merkittävä. Luonto, jos mikä, on virikeympäristö lukemattomine aistiärsykkeineen. Ja toisin kuin rakennetun ympäristön, luonnon virikkeet eivät kuormita – vaan lumoavat.

Suunnista kartan kanssa

Liikunta lisää hippokampuksen kokoa, mikä puolestaan näyttäisi olevan yhteydessä hyvään muistiin. Hippokampus on keskeinen elin myös suunsistamisessa ja paikkojen hahmottamisessa. Näin ollen perinteinen kartta kourassa suunnistaminen on aivoteko. Samaan viittaa tutkimushavainto Lontoosta: pitkään työtään tehneiden taksikuskien hippokampukset ovat suuria. Suomen eläinmaailmassa hippokampuksen on havaittu olevan suurempi metsätiaislajeilla kuin tali- ja sinitiaisilla; edelliset kun tekevät ruokakätköjä, joita ne sitten hakevat.

Marko Leppänen